The End. (to be continued)

"Agiliitelyä. Oli se vaan uskomattoman mukavaa touhua ja Jasukin tykkäs kovasti (makaa nyt kotona ihan rättiväsyneenä). Olen tosi positiivisesti yllättynyt, ettei meidän "raggari" sen pahemmin riehunut narttujen perään vaan jopa totteli minuakin. Tänään alkoi siis agilityn alkeiskurssi ja paikalla oli n. 15 shelttiä. Kokeilimme puomia, putkea, hyppyä ja keppejä ja Jasulle ei mikään tuntunut tuottavan ongelmia (ainakaan toistaiseksi). Nyt on 7. luokkakin ohi, todistus on saatu ja niin pitkään odotettu kesäloma pääsi vihdoin alkamaa"
- Iina 14v, 2008 (http://jasun.vuodatus.net)
 
Pidemmän harkinnan, sallitun järjenkäytön ja muutamien kyynelten jälkeen kerron asioista niinkuin ne ovat. Maailman paras kisakaveri Jasu 8,5v siirtyy viettämään eläkepäiviä agilitystä. Lukan kanssa kyse ei ole niinkään eläkepäivistä, mutta myös Lukan kisaura päättyy tähän. Voi toki olla, että joskus käymme satunnaisesti kisoissa, mutta tällä hetkellä usko siihen on minimaalinen.

Moni varmaan ihmettelee päätöstä, varsinkin kun kumpikaan koirista ei ole vielä varsinaisesti edes eläkeiässä. Päätöksen takana on karu todellisuus siitä, että koirien asuessa Oulussa ja minun Rovaniemellä, on harjoittelu hyvin haastavaa ellei jopa mahdotonta. Tunnustaudun ylikunnianhimoiseksi ja kilpailuviettiseksi perfektionistiksi. Kaikessa pitäisi olla hyvä, vähintään reilusti yli keskitason. Semi-hyvä tai ihan ok ei riitä, ei missään tilanteessa. En osaa elää ilman päämääriä tai jotain, mitä tavoitella. Olemme saavuttaneet sen pisteen, josta ei pääse ylöspäin ilman harjoittelua. Kyse on omasta ajankäytöstä, mahdottomuudesta panostaa, mikä on johtanut siihen, ettei Jasun ja Lukan kanssa kisaaminen herätä motivaatiota kuten ennen. Vaikka koirat nauttivat agilitystä, samoin minä, tahdon silti kilpailla ja saavuttaa tavoitteita, olla päivä päivältä parempi ja parempi.

Agilityvalio

Jasun kanssa meillä on ollut huikea taival. Ensimmäinen agilitykoirani, jonka kanssa on saatu mitä hienoimpia onnistumisen kokemuksia. Muistan vieläkin niin elävästi meidän ensikosketukset lajiin. Jasun kohdalla päätökseen vaikutti osittain riski toisenkin kintereen luksoitumisesta, sekä hidastuva tahti normaaleilla lenkeillä + kisoissa olevat 45cm rimat, joista Jasu pääsee helposti pää pystyssä alitse ja väliin jää vielä kivasti tilaakin. Jasun kanssa olemme saavuttaneet niin paljon, etten usko meillä olevan enää mitään saavutettavaa. Pieni musta pääsee tosin varmasti vielä silloin tällöin agilitykentälle treenailemaan hauskanpitomielessä, se kun rakastaa lajia maasta taivaaseen. Jo pelkästään agility-sana saa koiran suun näkkärille ja itse esteet ovat Jasulle se paras palkinto.

Piirinmestari

Lukan kanssa olen kärsinyt jo pidemmän aikaa pahasta motivaation puutteesta. Luka tarvitsisi niin paljon lisää harjoittelua, erityisesti hyppytekniikkaa, mutta minun aikani siihen ei riitä. Koiran vaihteleva vireystila ja harjoittelemattomuutta seuranneet flegmaattiset kisapäivät ovat laskeneet motivaationi Lukan kanssa kisaamiseen. Lukan kanssa huippuhetkeksi jäi piirinmestaruus vuodelta 2013 ja ne joukkoon sattuneet superhyvät ja nopeat radat. Lukaa agilityyn on motivoitunut enemmän ruokapalkka, kuin itse tekeminen, minkä vuoksi palo lajiin ei ole koskaan ollut samalla tasolla kuin Jasulla.

Olen suunnattoman onnellinen näistä kisavuosista ja yhteisestä taipaleesta kahden mustan pörriäisen kanssa. Jasu ja Luka saavat varmasti virikettä vanhempieni luona pitkillä metsälenkeillä ja kaikin muin tavoin saaden elää samassa rakastavassa kodissa, missä ovat 7-viikkoisesta pennusta asti asuneet. Poikien suuret saappaat siirtyvät pikkuhiljaa Ellelle, joihin pikkukettu saa hypätä jos vain on terve. "Tuomiopäivä" koittaa reilun kuukauden päästä, jolloin selviää onko mulla tulevaisuudessakin koira, jonka kanssa kokea kaikki mahdolliset tunteet ja hetket hienon lajin parissa. 

Kiitos kaikille meitä kisoissa ja harkoissa tukeneille ja tsempanneille!