HETI ALKUUN: tämä kaikki jauhanta löytyy tiivistettynä ja selkeämpänä toiseksi viimeisen alaotsikon alta. Ajatus virtaa liian lujaa selkeään kirjoittamiseen :D
Syy avautumiselle
Somessa ja muuallakin internetin ihmeellisessä maailmassa on ollut lähiaikoina esillä se, mitä shetlanninlammaskoirien kanssa pitäisi harrastaa, mikä on se oikea koiraharrastusmuoto ja mihin suuntaan sen perusteella pitäisi sheltin luonnetta jalostaa ja millaisia ominaisuuksia koiralta vaaditaan agilityssä, näyttelyissä, tokossa, koiratanssissa jne...On olemassa rotumääritelmä, mutta sen lisäksi koiriltamme vaaditaan erilaisia asioita sen perusteella mitä lajia haluamme niiden kanssa harrastaa.
Meillä kaikilla on täysin omat mieltymyksemme siitä, mitä sheltiltä toivomme. Eräässä seuraamassani blogissa oli mielestäni loistava ja erittäin kattava kirjoitus tästä luonneasiasta joten en nyt takerru siihen. Asia, mistä haluan sanoa pari sanaa, on lajivalinnat. Näitä asioita olen mielessäni pyöritellyt kauan, hyvin kauan, siis ihan oikeasti vuosia, enkä puhu nyt ainoastaan koiraharrastuksista.
Ei ne koirat, vaan me!
Arvostan todella paljon sitä, että koirien kanssa harrastetaan ja niille annetaan virikkeitä. On mahtavaa katsoa koiran ja ihmisen välistä yhteistyötä eri lajeissa ja nähdä miten molemmat siitä nauttivat. Tällainen harrastus voi olla myös esimerkiksi lenkkeily umpimetsässä, jossa koira saa miettiä mistä kohtaa sen kannattaa ylittää joki tai eteen kaatunut puu ja voin vannoa että ainakaan kaikki koirat eivät ole kauhean vastahakoisesti tällaisille lenkeille lähdössä. Kuitenkin, loppujenlopuksi lajivalinnan teemme me ihmiset, emme koirat. Meistä löytyy agilityihmisiä, tokoihmisiä, näyttelyihmisiä...sellaisiksihan me tuppaamme itseämme nimittää.
Vaikka lajivalintoja tehdessä onkin mietittävä mistä koira tykkää (itse en ainakaan haluaisi harrastaa agilityä koiran kanssa jota ei kiinnosta homma minkään vertaa) niin kuitenkin me itse ilmoitamme koiramme kisoihin ja se on koirien harrastuksen lisäksi pääasiassa meidän ihmisten harrastus. Näyttelyt, toko, agility ja ne kaikki muut, niiden harrastamisen ja niissä kilpailemisen halu lähtee meistä, ei koirista. En usko, että koirat ymmärtävät ihanien agi- tai tokotreenien päälle, ne nauttivat yhtälailla arkielämästä rakastavan perheen keskellä ja esimerkiksi juurikin ulkoilemalla. Koiramme tuskin ajattelevat, että
"hei, tänään on agitreenit kello 18:00, ne on niin superkivat etten halua jättää niitä missään nimessä väliin", vaikka ne lajista selvästi nauttisivatkin. Koirat elävät hetkessä, ne eivät ajattele tulevaa samalla tavalla kuten me. Siinäpä onkin asia, josta meidän ihmisten pitäisi joskus ottaa mallia.
Tärkeintä on motivaatio
Valitsemme lajimme (yhden tai useamman), koska pidämme siitä ja jokainen meistä pitää eri asioita. Olisi aika tylsää jos kaikki olisivat yhtä samaa massaa. Meillä on omat motivaattorimme ja jaksamme asennoitua lajimme pariin aina uudestaan ja uudestaan vaikka matkan varrella tapahtuisi mitä tahansa.
 |
| taas vaihteeksi tuore kuva :D (vuosi 2001?) |
Oman kilpahiihtoharrastukseni backstagelle mahtuu aika paljon turhautumisen kyyneleitä ja niitä ihania onnistumisen hetkiä tavoitteiden täyttyessä. Laji on pakottanut rajoittamaan arkielämää, ystäviä, muita harrastuksia, syömistä, nukkumista ja oikeastaan ihan kaikkea. Olisin varmasti aika eri ihminen ilman samalla niin ärsyttävää ja silti niin rakasta lajiani. Motivaationlähteet ovat vuosien varrella vaihdelleet kuin heiluri laidasta laitaan: toisinaan se on halu menestyä, joskus jopa ainoastaan kropan ylläpito. Omaan viha-rakkaussuhteen kilpahiihtoon, mutten silti voisi kuvitella elämää ilman sitä, treenit ovat kuuluneet jokaiseen päivään jo niin kauan etten edes jaksa muistaa millaista oli ilman niitä. Aina jokin saa minut jatkamaan, vaikka lajivalintani tuntuu joskus olevan elämäni suurin murheenkryyni.
Agility on asia erikseen, rakastan jokaista hetkeä minkä saan viettää lajin parissa. Surkeaakin surkemamman radan jälkeen fiilis on silti ihan huippu. Jo ajatuskin siitä että huomenna pääsen koirien kanssa taas treenaamaan tuntuu jo valmiiksi tuottavan kehoon kunnon annoksen endorfiinia. Kilpaileminen lajissa tuo vielä kirsikan kakun päälle! Myös toko ja näyttelyt ovat sellaisia, joista pidän, en samalla tavalla kuin agista mutta pidän kuitenkin. Se kilpailu mikä niidenkin sisällä on, on koettava itse ennen kuin sitä alkaa arvostelemaan.
Missään lajissa en ole lähtenyt kilpailemaan sen takia, että
"koira tykkää siitä niin hirveen paljon etten voi olla harrastamatta sitä". Syy on oma kilpailunhaluisuus ja kunnianhimo. Toki esim. agissa lajin astetta mukavammaksi tekee se että omistan koiran, Jasun, joka soveltuu lajiin kuin muumi laaksoon, eikä siinä toisessakaan mustilaisessa mitään vikaa ole vaikka sillä ei samanlaista sisäistä paloa lajiin ole, ainakaan vielä, vaikka se silminnähden siitä pitääkin. Toinen vain motivoituu itse tekemisestä, toinen itse tekemisestä saatavasta palkkiosta.
Kahta lajia puntaroidessa kannattaa ihan oikeasti miettiä, mikä se oma
motivaationlähde on. Syy miksi valitsisin kaikista koiraharrastuksista mielekkäimmäksi agilityn on se, että motivaatio lähtee sisältä, se on suuntautunut itse siihen tekemiseen. Hiihdossa motivaatio tulee sekä sisältä että ulkoa, ulkoinen motivaatio on esimerkiksi jokin palkkio, minulle se on menestys ja sitä kautta muiden hyväksyntä, ehkä yksi suurimmista syistä miksen voisi lopettaa hiihtämistä on se, että tuntisin tuottavani vielä suuremman pettymyksen muille kuin itselleni. Toki syitä on monia muitakin, kyllä se fiilis treenien jälkeen on vain jotain sanoinkuvaamattoman hienoa!
Lajivalinnat vaativat kompromisseja
Kahden lajin välillä tasapainottelu on välillä todella stressaavaa, molempiin haluaa panostaa täysillä ja edetä niin pitkälle kuin se vain on mahdollista. Ne molemmat rajoittavat osiltaan muuta elämää, mutten anna sen haitata. Niin kauan kuin pystyn, tahdon pitää kaksi niin eri tavalla minulle rakasta harrastusta lähellä. Sanoivat muut mitä tahansa. Onneksi ainakaan vielä ei ole aika päättää näiden kahden lajin välillä.
Tuntuuko ettei tässä ollut päätä eikä häntää?
Tämän pitkän, hieman sekavan postauksen
pointti oli kuitenkin se, että ei ole oikeita tai vääriä harrastuksia, ei oikeita tai vääriä motivaationlähteitä. Motivaatio, oli se sitten mitä tahansa, on lähes aina hyväksi. Jonkun mielestä agility on sairasta koirahyppelyä, toinen pitää näyttelyitä ainoastaan hifistelylajina ja rahareikänä kun taas joku ajattelee tokon olevan turhanpäiväistä pilkunviilausta (hox edellemainitut eivät ole minun mielipiteitäni eikä sitaatteja kenenkään puheista, keksin ne vain esimerkiksi). Oli kyseessä laji kuin laji, on jo kunnioitettavaa että ihmiseltä löytyy motivaatiota siihen, vaikkei laji olisikaan sellainen josta itse erityisen paljon pitää. Jos naapurin Anselmi-sedän lintulautojen rakennus näyttää typerältä, et voi tietää vaikka samainen ukkeli katselisi sinua aamuvarhain ikkunasta kun lähdet aamulenkille ja ajattelisi että
"taas tuo hullu tuolla juoksee, ihan ilman päämäärää, mitähän tuokin tuolla tavoittelee? Minä sentään rakennan lintulautoja ja autan nälkäisiä tirppa-parkoja."
Järki on joskus yliarvostettua
Jos aletaan ajattelemaan minkä lajin harrastaminen on järkevää, järki katoaa pikkuhiljaa ihan kaikesta tekemisestä. Hiihtokin on kohta jonkun mielestä pelkkää sauvoilla huitomista ja kilpailua siitä kenellä löytyy eniten liisteriä autotallista tai kuka keksii joka ikiseen kisaan parhaimmat selitykset. Kunto saattaa vähän kasvaa mutta onko siinäkään loppujen lopuksi mitään järkeä kun kaikki mietitään liian järjellä? Järki vois mun puolesta joskus suksia suolle ja päätökset tehtäis sen sijasta ihan muilla perusteilla.
PS. OSTIN NE INOVIT!!
